Muutaman kerran olen melkein jo kirjoittanut uuden postauksen, kun ajatukset on myllänneet pään sisällä. Joka kerta se on jäänytkin ajatuksen tasolle. Miksi haluaisin kirjoittaa reseptejä tai muuta kepeää kun elämä ei todellakaan ole hymyillyt? Miksi toisaalta haluaisin masentaa ja kirjoittaa vaan negatiivisia postauksia. Miksi toisaalta jaksaisin jakaa pääni sisältöä muille blogissani juuri nyt? Ajatukset on virranneet edestakaisin, mutta nyt ajattelin, että kirjoitan edes jotain. Siitä on ainakin itselle jotain apua, kun en kirjoita päiväkirjaa tai muutakaan, mihin kokoaisin omia ajatuksiani.
Mennyt kevät ja kesä eivät ole menneet ihan niinkuin Strömsössä. Suoraan sanottuna on ollut aika helvetin vaikeaa aikaa. Keväällä päätös erosta pitkäaikaisesta avopuolisosta, kesällä muutto uuteen kotiin, yksinäisyydentunne, voimattomuus, suru. Lisäksi terveydelliset ongelmat vatsan kanssa. Jo vuosia uinunut paniikkihäiriökin nosti päätään henkilökohtaisen kaaoksen keskellä, ja elämä on ollut aika raskasta, ja masentavaa. Paniikkikohatuksetkin ovat muuttuneet entistä fyysisemmiksi, tai sitten edellisistä on niin kauan aikaa, etten muistanut niiden voimakkuutta. Jollain tavalla ehkä viimeisen parin viikon aikana olen kokenut, että olen saanut jo hitusen hallintaa elämääni. Ja on ollut myös niitä hyviä päiviä ja hetkiä. Mutta sitten tapahtuu jotain, kuten nyt vatsan yhtäkkinen paha oireilu. Ja tällainen masentaa taas ja kunnolla, ja tuntuu että joutuu uudelleen aina sinne pohjalle. Miksi tuntuu siltä, että juuri kun on saamassa hyvän flown niin aina tulee kauhea takapakki ja joutuu takaisin suohon? Tällaisina hetkinä tuntuu siltä, että niitä huonoja päiviä on vain niin paljon enemmän kuin hyviä, ja että tekisi vain mieli antaa periksi.
Vaikka tällä hetkellä koen oloni pessimistiksi, usko on mennyt ja tuntuu että valoa ei näy, niin haluan silti pohjimmiltani uskoa hyvään. Tiedän, että mun sisällä on ehdoton optimisti, romantikko, humoristi, ja vallaton ihminen joka on vain hautautunut jonnekkin kaiken taakan alle. Toivon vain sydämeni pohjasta, että saisin sen ihmisen taas esiin ja voisin nauttia niin arjesta, kuin juhlastakin ja että vastoinkäymiset eivät heittäisi aina joka kerta takaisin sinne ojan pohjalle. Haluaisin niin ovasti elää tavallista arkea, nauttia elämän ja arjen pienitä asioista. Ilman, että kokoajan joutuu murehtimaan mitä uskaltaa tehdä, mihin uskaltaa lähteä, loukkaako jotakin kun joudun vatsan takia perua sovittuja menoja ja rikkoa lupauksia, pettyykö työnantaja minuun kun joudun feidailla kesken työviikkoa? Kaikki maailman isotkin ongelmat tuntuu ylitsepääsemättömiltä, kun itsellä on paha olla. Alkaa miettiä sotia ja pakolaisia, Suomen hallituksen järkyttävän koservatiivista suhtautumista, leikkauksia, rasismia... Sodan uhkaa?
Tiedän, että elämään kuuluu hyvää ja pahaa. Ja että joka päivä ei ole ruusuillatanssimista. Toivon vaan, että elämä voisi olla edes vähän helpompaa ja että vastoinkäymiset eivät tuntuisi ylitsepääsemättömiltä.
Syvällä sisimmässäni en kuitenkaan halua heittää uskoani roskakoriin. Täytyy vain koittaa uskoa ja toivoa, että tulee taas parempia aikoja, niin henkilökohtaisessa elämässä kuin yleismaailmallisestikin. Kotikatuni viereisen kampaajan ikkunassa on usein hauskoja tai muuten vaan mieleenpainuvia mietelauseita. Yksi niistä on "Tällaisina aikoina on hyvä muistaa, että tällaisia aikoja on ollut aina". Mun mielestä aika lohdullinen mutta paikkaansa pitävä mietelause. Toinen mietelause mikä on jäänyt kyseisestä ikkunasta mieleeni on "Mikään ei ole muuttunut, paitsi asenteeni. Kaikki on siis muuttunut". Tässäkin on ajattelemisen aihetta :) Joskus sillä omalla asenteenmuutoksellakin voi saada ihmeitä aikaan. Vaikka välillä pitääkin voida masentua ja surra. Loppupeleissä kuitenkaan ei pidä heittää kirvestä kaivoon vaan muistaa, että syvällä omassa itsessä on se optimisti, jolla vaan nyt just on vähän vaikeeta.
 |
| Kuva täältä |
