Avautuminen - mietteitä oman kropan muutoksesta

Ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa. ja ajattelin avautua itselleni hyvin arasta asiasta, tai asiasta, joka ainakin on ollut minulle hyvin arka. Oma ajatusmaailmani on kuitenkin viimeisen 4- vuoden aikana muuttunut ja kehittynyt ja nyt olen valmis avautumaan omista fiiliksistäni asian suhteen. Mietin pitkään, mitä kuvia kehtaan tähän postaukseen laittaa (huom. ennen olisin miettinyt tätä siltä kannalta, että missä kuvissa en näytä läskiltä--> nyt mietin mitä kuvia kehtaan laittaa että kukaan ei pahoita mieltään tai järkyty..heh. mutta totta).  No nyt on sitten ne kuvat mitä on. Mun lukijakunta nyt ei ole kovin suuri (varmasti etenkään mun puolentoista kuukauden tauton jälkeen ;)) joten otan riskin :D

Itse aiheeseen... Noniin, keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että tällä hetkellä ainakin täällä Suomessa jyrää melkoinen fitness- villitys. Fitness- kilpailijoiden vartaloita ihannoidaan ja fit on entinen skinny... Tuskin tarvitsee tästä aiheesta alkaa eders jauhamaan enemmän. Kaikki tietää jo että se missä ennen ihannoitiin laihuutta, nyt ihannoidaan tiukkaa ja lihaksikasta kroppaa. Seuraan useita hyvinvointiblogeja enkä ole voinut välttyä fitness- kilpailijoiden kisojen jälkeisiltä blogipäivityksiltä.
Se millaiseen myllerrykseen sitä henkisesti joutuu, kun oma kroppa alkaa muuttua, se on melkoista. Itsehän en todellakaan ole fitness- kisoja tai kisadieettiä läpikäynyt, mutta hieman toisenlaisen "dieetin" kylläkin. Joten pystyn hyvin samaistumaan näiden ihmisten kirjoituksiin ja olotiloihin siitä kun oma kroppa muuttuu...

Nelisen vuotta sitten kävin läpi vaikeaa elämänvaihetta. Olin ollut hyvin sairaana koko vuoden 2009 ja ollut sairaalahoidossa vuoden sisällä neljä kertaa. Elämä tuntui vaikealta ja siihen astiset vuodetkin olivat olleet vaikeita milloin henkisen milloin fyysisen hyvinvoinnin kanssa. Kirsikkana kakun päällä oli ero, jonka jälkeen tein päätöksen: "mä näytän niille". Olin tuntenut oloni surkeaksi luuseriksi jo pidemmän aikaa. Uskon että tämä olo tuli pohjimmiltaan omasta elämänasenteesta ja epäterveellisistä elämäntavoista sekä siitä etten usonut itseeni laisinkaan. Vertasin jatkuvasti itseäni muihin (mihin sorrun välillä edelleen) ja koin olevani muiden alapuolella. Kun elämä oli muuttunut radikaalisti, päätin että nyt on näytön paikka. Halusin näyttää kaikille että musta on johonkin.

Partygirl vm2010

Mulla oli paljon ongelmia, joita en käsitellyt vaan jätin ongelmien käsittelemisen ja päätin että voin ainakin ulkoisesti tehdä itsestäni hyväksyttävän ihmisen. Homma alkoi painon pudotuksella. Vahvat lääkkeet olivat vähentäneet ruokahaluani ja pystyin helposti elämään päivän salaatilla ja leivällä. Paino alkoi pudota nopeasti. Mitä enemmän paino tippui sitä onnellisempi olin. Tai niin ainakin uskottelin itselleni. Mitä enemmän paino putosi, sitä enemmän tunsin onnistuneeni. Olin hyvä edes jossain, kerrankin! Kävin ulkona juhlimassa paljon. Joka ikinen sunnuntai makasin kotona sängyssä ja podin hirveää morkkista ja masennusta - kun olo oli alkoholin käytön jälkeen mitä hirvein. Viikoloppuna juotu tai ahmittu kalorimäärä hirvitti myös. Viikolla liikuin niin paljon kuin mahdollista ja laskin jokaisen suupalani kalorit.

Näinä aikoina olin hetken tyytyväinen kroppaani. Kunnes päätin että more is more.

Vuoden sisällä "elämänmuutokseni" aloittamisesta olin riutunut ja väsynyt luuviulu. Itse en tätä tuolloin nähnyt. Vielä paljon myöhemminkin, kun kroppa oli kerännyt nestettä ja painoa tuijotin vanhoja kuviani itkien. Nyt kun katson noita samoja kuvia, itkettää aivan eri syystä. Itkettää, koska kuvissa on anorektinen tyttö joka on aivan hukassa. Hain noina aikoina mukaan useisiin kauneuskilpailuihin ja minua ihan hirvittää, miksi olen edes päässyt nohiin mukaan? Miksi selvästi sairaanloisen laiha tyttö otetaan mukana kilpailuihin otetaan paljon mallikuvia ja kehutaan. Kaikki puolitutut ympärillä kehuvat ja tsemppaavat. Kuinka hienoa kun olet noin timmissä kunnossa, Salla! Miten sinä tuon teit? Faceen lataamiani mallikuvia ihannoivat niin tutut kuin tuntemattomatkin. Kylkiluuni paistoivat ja näytän useassa kuvassa luurangolta.

Ajattelin ensin laittaa kuvan jossa makaan lattialla, jossa kylkiluut paistaa. Sitä kuvaa ihannoitiin mm. facebookissa. Nään kuitenkin jo tässä kuvassa riutuneen luurangon. Toivottavasti myös te.

Aivan uskomatonta. Nyt kiehuttaa ja pahasti. Tässä nykymeiningissä on asiat todella vinksallaan ja pahasti. Mitä enemmän laihdut- sitä enemmän kehuja saat. Noina sairaina aikoina ainoat, ketkä tajusivat tilanteen todellisen laidan ja olivat huolissaan - olivat perheeni ja muutama läheisin ystäväni. Kaikki tutut ja puolitutut (joita myös jostain kummasta alkoi ilmestyä lsiää, sitä enemmän mitä enemmän olin esillä julkisissa kuvissa, kisoissa yms.)  vaan ylistivät ja ihannoivat laihtumistani. "Mieletöntä itsekuria, Salla".

Mieletöntä itsekuria.... siitäkö elämssä on nykyään kysymys? Siltä ainakin tuntuu. Bikinifitness- kisoihin mennään, jotta voidaan näyttää kaikille kuinka nyt on sitä itsekuria. Laihdutus aloitetaan joka vuosi tammikuussa, näyttääkseen kaikille että hei mulla on itsekuria! Minäolen elävä esimerkkis tiiä, mihin se itsekuri voi pahimmillaan johtaa. Onneksi asiat ovat nyt toisin. Mietin vaan, eikö joskus kannattaisi oikeasti tehdä asioita itselleen, ei itsekurista ja itsensä kurittamisesta /todistaakseen muille jotakin, vaan elämän ilosta ja innokkuudesta. En edes jaksa alkaa täsä vääntämään siitä, kuinka jotkut ihmiset varmasti menevät ftiness kisoihin ihan muista syistä blaa blaa.. eiköhän se ole itsestään selvä asia, minä vain haluan tuoda tämän toisen laidan esille. Ja jos joku nyt ymmärtää pointtini väärin niin antaa ymmärtää. Luulen että pääpointtini tässä asiassa on ihan selkeä.

Joku ajattelee nyt: onpas timmissä kunnossa! Kuulin tuolloin ihannointia mun matalasta rasvaprosentista. Itse ajattelin vain "vielä 5kg pois niin oon tyytyväinen". Nyt näen kuvassa rimppakintun.

Siinä vaiheessa kun aloin olla syvimillään suossa laihtumiseni ja henkisen sairastumiseni kanssa niin fyysinen sairaus puuttui peliin. Olin niin vihainen ja katkera. Vihasin kroppaani, joka alkoi muuttua nopeasti. Kilot ja nesteet tulivat vyötärölle salamana. Pelkäsin, että poikaystäväni jättäisi minut kun palaisi harjoitusleiriltään jenkeistä. Minua hävetti mennä vastaan häntä lentokentälle (poikaystävä ei jättänyt ja olemme edelleen yhdessä). Mitä enemmän lihoin, sitä enemmän tunsin ihmisten katseet selässäni ja ne simien pyörittelyt ja kauhistuneet ilmeet. Mitä ihmettä, eikö sillä ole enää mitään itsekuria? Osa näistä fiiliksistä oli varmasti vain omassa päässäni, osa oli totta. Katkaisin välejä ihmisiin koska pelkäsin ihmisten katseita ja mietin mitä hekin minusta nyt ajattelivat.  Lähimmät ystävät, perhe ja poikaystävä jäivät. Oli etenkin alkuun todella vaikea sopeutua muuttuneeseen kroppaan, hyväksyä se ja nähdä ihmisiä joita ei ollut nähnyt aikoihin. Kukaan ei sanonut minulle mitään suoraan, mutta tiesin mitä selkäni takana puhuttiin. Perhe ja ystävä sen sijaan olivat huojentuneita siitä, että aloin olla taas elävien kirjoilla.

Nyt noin parin vuoden ajan olo on ollut jo  hyvä, masennus on hälventynyt ja nautin elämästä. Erityisesti nautin elämän pienistä asioista ja olen hedonisti :) Tottakai mulla on huonoja päiviä ja aikoja, tottakai mua harmittaa aina silloin tällöin vararengas mun vatsan ympärillä ja välillä mietin muiden mielipiteitä. olenhan vain ihminen. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että voin nauttia elämästä, ruuasta, liikunnasta ja mun ympärillä on ymmärtäviä ja ihania ihmisiä jotka ei tuomitse. En ole katkera menneestä vaan se on opettanut mulle paljon. Niin kuin sanoin, suuri osa ihmisten tuomitsemisesta on voinut olla myös vaan oman pääni sisällä myllertävää pelkoa. Ja pelkohan on illuusio. Kuitenkin, se mitä olen nyt lukenut fitness- blogeista, kuunnellut kuinka kisaajia ja ylipäätään ihan tavallisiakin pulliaisiakin arvostellaan milloin mistäkin - on saanut mut miettimään näitä asioita ja teki vaan mieli avautua. Eiköhän olisi aika lopettaa arvostelu, lopettaa itsekurin , laihuuden tai timmeyden ihaileminen ja mennä vähän pintaa syvemälle?  Musta on vaan aika huolestuttavaa, että mitä laihempi ja timmimpi ja ankarampi itselles olet - sitä enemmän kehuja ja ihannointia saat osaksesi. Eikö se muka ole vinksahtanutta?

Ja tässä nykytilanne. Kuva otettu alkusyksystä. Painoa n.7kg enemmän kuin v.2010 alussa otetussa "party girl" kuvassa :)

Minä ihannoin ihmisiä jotka osaa olla armollisia itselleen, antavat itsensä nauttia elämästä ja sen iloista. Osaavat kuunnella itseään ja olla välittämästä muiden mielipiteistä. Heitä jotka tekevät asioita itselleen, ei muille :) Niitä jotka eivät tuomitse muita ja vertaile muita tai itseään muihin. Niitä jotka tajuavast toisen ihmisen hädän oli kyseessä tuttu tai vieras. Niitä jotka eivät ajattele niin mustavalkoisesti.

Teksti oli nyt katkonainen  ja päiväkirjaimenen ja joku saattaa ymmärtää jotain väärin. Tarkoitus oli vaan puhtaasti avata omia mietteitä asiaan liittyen ja avutua hieman. Peace! :D